Lapsikin erottaa kaupunkimetsän ja puiston

Aamusella silmiini sattui Hesarin mielipideosastosta 11-vuotiaan helsinkiläisen kirjoitus,  joka oli otsikoitu “Helsingin lapsilta viedään metsät”. Hän poti tuskaa siitä, että koulun viereinen metsä oli siivottu tuloksena tytön sanoin “tylsä, läpinäkyvä pläntti”.  Samaisilla sivuilla on keskusteltu hiljattain muutenkin aiheesta ja aiheen liepeiltä mm. http://kaupunkimetsa.blogspot.com/. Lisäksi viime viikolla julkaistun tutkimuksen mukaan ihmiset rentoutuvat paremmin metsässä kuin puistossa http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Mets%C3%A4+virkist%C3%A4%C3%A4+ihmist%C3%A4+tehokkaammin+kuin+puisto/1135246230016. Hieman resuisemmat ja luonnontilaisemmat metsät ja metsiköt ilmentävät jotain primitiivisempää luonnonläheisyyttä, joka puistoista puuttuu. Mikä on sitten se ns. kaupunkimetsä? Kokemukseni mukaan metsänhoitajan silmään hoidettu metsä – talousmetsäkin siis – näyttää kauniilta ja harmoniselta sellaiseen verrattuna, missä lojuu kaatuneita ja sammaltuneita puunrunkoja. Mikäli muistan oikein omasta lapsuudestani erityisesti sellaiset metsiköt, jotka näyttivät tiheiltä pusikoilta olivat erityisen kiehtovia piilo- ja leikkipaikkoja.

Luulenpa, että Tuuli Kuusisto on esittänyt mielipidekirjoituksessaan kiperän kysymyksen lausuessaan: “Eivätkö arkkitehdit näe metsää puiden läpi?”.  Aina välillä esiintyy sellaisia äänenpainoja, että miten tänne pääkaupunkiseudulle aina vaan tuppaa lisää väkeä. Tekisi mieli sanoa, että vielä ei meitä ole juuri edes ruuhkaksi asti. Vielä ilmasta käsin Helsingin seutu muistuttaa metsikköä, jossa on asuntoalueita laikuittain siellä täällä. Kaupungistumisen edelleen jatkuessa arvelen, että ensi vuosikymmenen kunnallispolitiikassa kaupungin ja metsäluonnon suhteesta tullaan keskustelemaan entistä kiihkeämmin.