Suomi-ilmiö iskee jälleen

Eppu Normaali osui naulan kantaan vuonna 1980 Suomi-ilmiöllä. En tiedä, ovatko ennen saaneet tästä kiitosta kristillisdemokraatilta, mutta nyt saavat – ainakin yhdeltä.

Olen useaan otteeseen tänä kesänä miettinyt tuota yhtä ja samaa. Sanojen mahtia ja neroutta kun kyseisen biisin kantava ajatus on sovellettavissa niin moneen asiaan. Silloin – ja nyt – ydinvoimaan. Ilmastonmuutokseen, vallan väärinkäyttöön, talouskriisiin. Ei meillä tällaista voi tapahtua. Miksei myös Suomen kristillisdemokraattisen puolueen kehittämiseen?

Se on vaarallinen ajatus, että mokat tehdään aina jossain muualla. Tehdään muutos ja aloitetaan se itsestämme! Entä jos se olenkin minä, joka olen positiivisen kehityksen jarruna? Minun vastuulliseni jää esittää aito poliittinen vaihtoehto. Kyllä ihmiset osaavat itse päättää, ketä ja mitä haluavat seurata. Yhden ainoan totuuden varjolla on historiassa tehty monta virhettä.

Kyllä me saamme perustaa politiikamme kristilliselle vakaumukselle, vaikka helsinkiläinen paikallislehtemme mitä väittäisi. Kuten toinen varapuheenjohtajamme Sari Palm blogissaan totesi, ei minun tarvitse joka mutkassa sitä vakaumustani toitottaa. Se tuntee läpi väkisin, enkä voi koskaan kaikkia miellyttää. Rehelliselle poliitikolle löytyy kunnioitusta yli puoluerajojen.

Olemme aidosti aatteellinen puolue. Perusta on kunnossa. Kun seisomme rintamassa, meitä on vaikeampi sivuuttaa. Tämä kansa ansaitsee tarjoamamme vaihtoehdon. Se ei pelaa, joka pelkää. Eräs nuori kiihkoilija (oikeasti ollaan kavereita, kyllä Simon tämän kestää) totesi: Jos 30% kansasta äänestää meitä, voimme hyväksyä sen, että 70% on ja tulee olemaan eri mieltä kanssamme. Tätä on politiikka moniarvoisessa Suomessa.

Onnea uudelle puheenjohtajistolle, muille vastuunkantajille, ja kentälle: muistakaa, he palvelevat meitä!