Päivähoitopainajainen

Kävimme eilen lasten kanssa tutustumassa paikalliseen lähiömme päiväkotiin.  Lapsia on yhteensä satakunta jaettuna neljään päiväkotiryhmään ja osa käy kaupungin päiväkerhoa.  Jokaisella ryhmällä on oma nimi, identiteetti ja oma siipi rakennuksessa.

Viime viikolla kerrottiin, että toisaalla Suomessa on keksitty hakea säästöjä päiväkotien ryhmäkokoja rukkaamalla. Tässähän ei ole sinänsä ole mitään uutta tilanteessa, jossa sijaisten palkkaaminen on laitettu katkolle. Ratkaisuna tilanteeseen on esitetty ryhmätöntä päiväkotitoimintaa eli jopa 100 lasta samassa ”ryhmässä”. Lapset leikkivät sitten tilanteen mukaan muodostuvissa pienryhmissä, jolloin henkilökuntaa voidaan hyödyntää joustavammin. Luojan kiitos Helsingissä meneillään olevan valtuustokauden strategiaan on linjattu, että päiväkotien ryhmäkokoja pyritään pienentämään. Nähtäväksi jää miten tavoite tässä talouskurimuksessa onnistuu, mutta ainakin periaatteellinen suunta on mielestäni oikea. Uutisoidusta päiväkotimallista tulee lähinnä mieleen, että eikö lasten asioista päättäviltä aikuisilta vaadita alkeellisintakaan ymmärrystä kehityspsykologiasta jos terveen järjen käyttöä ei voida vaatia? Pitäisi olla päivänselvää, että varhaiskasvatuksessa olennaista on lapsen kehitysasteen mukainen hoito ja pysyvän aikuissuhteen merkitys on pienimmillä ensisijainen. Jos toisaalla pohditaan, että luokaton lukio ja alati vaihtuvat vertaisryhmät vaikeuttavat aikuisuuden kynnyksellä olevien nuorten elämää, miten voidaan edes kuvitella vastaavaa järjestelyä perheen pienimille?

Turvallisen lapsuuden suojelu on yhteiskuntamme tärkeimpiä tehtäviä, tästä harva on eri mieltä.