Nokia keskittää pelikehitystä Suomeen

Kääntöpuolena parinkymmenen ihmisen työt loppuvat Vancouverissa. Pointtina kuitenkin se, että on jotain liikettä Suomen suuntaan. Pieni toivonpilkahdus siis, eikä alakaan ole varsinainen yllätys. Miljoonien eurojen kysymys on se, millä kaikella me tulevaisuudessa maan elätämme? Ajatuksia?

Lapsikin erottaa kaupunkimetsän ja puiston

Aamusella silmiini sattui Hesarin mielipideosastosta 11-vuotiaan helsinkiläisen kirjoitus,  joka oli otsikoitu “Helsingin lapsilta viedään metsät”. Hän poti tuskaa siitä, että koulun viereinen metsä oli siivottu tuloksena tytön sanoin “tylsä, läpinäkyvä pläntti”.  Samaisilla sivuilla on keskusteltu hiljattain muutenkin aiheesta ja aiheen liepeiltä mm. http://kaupunkimetsa.blogspot.com/. Lisäksi viime viikolla julkaistun tutkimuksen mukaan ihmiset rentoutuvat paremmin metsässä kuin puistossa http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Mets%C3%A4+virkist%C3%A4%C3%A4+ihmist%C3%A4+tehokkaammin+kuin+puisto/1135246230016. Hieman resuisemmat ja luonnontilaisemmat metsät ja metsiköt ilmentävät jotain primitiivisempää luonnonläheisyyttä, joka puistoista puuttuu. Mikä on sitten se ns. kaupunkimetsä? Kokemukseni mukaan metsänhoitajan silmään hoidettu metsä – talousmetsäkin siis – näyttää kauniilta ja harmoniselta sellaiseen verrattuna, missä lojuu kaatuneita ja sammaltuneita puunrunkoja. Mikäli muistan oikein omasta lapsuudestani erityisesti sellaiset metsiköt, jotka näyttivät tiheiltä pusikoilta olivat erityisen kiehtovia piilo- ja leikkipaikkoja.

Luulenpa, että Tuuli Kuusisto on esittänyt mielipidekirjoituksessaan kiperän kysymyksen lausuessaan: “Eivätkö arkkitehdit näe metsää puiden läpi?”.  Aina välillä esiintyy sellaisia äänenpainoja, että miten tänne pääkaupunkiseudulle aina vaan tuppaa lisää väkeä. Tekisi mieli sanoa, että vielä ei meitä ole juuri edes ruuhkaksi asti. Vielä ilmasta käsin Helsingin seutu muistuttaa metsikköä, jossa on asuntoalueita laikuittain siellä täällä. Kaupungistumisen edelleen jatkuessa arvelen, että ensi vuosikymmenen kunnallispolitiikassa kaupungin ja metsäluonnon suhteesta tullaan keskustelemaan entistä kiihkeämmin.

Maat ja mannut

Osallistuin tänään Kiinteistöviraston koulutuspäivään, mikä olikin sangen kiintoisaa. Tietoa ja kasvoja tuli paljon. Helsingissä on lähivuosina suunnitteilla ja toteutumassa suuria hankkeita uusilla alueilla. Tämä tekee työstämme lautakunnassa haastavaa ja mielenkiintoista. Kokeneilla konkareilla on perspektiiviä pidemmältä ajalta. Minulla on muistoni mummon kertomuksista niiltä ajoilta kun Helsinki oli vielä metropolina alkutekijöissään. Vuosien varrella kaduntallaajana kerätystä paikallistuntemuksesta ei liene haittaa kun tutkailemme pöydällä olevia asioita.  Olen kiinnostunut varsinkin siitä, miten rakennettu ympäristö voi toimia alustana ihmisten arjen sujumiselle ja Helsingin houkuttelevuuden lisäämiselle niin uusien asukkaiden kuin elinkeinoelämänkin kannalta.

“You have to know your enemy to fight it”

This was my original motivation for studying Economics in the radical period of young idealism. I am still idealistic but not without realism. The currently ongoing crisis of capital markets is having its spillovers in real economy. And I’m afraid we have seen only the start of it yet. However, I follow the dialogue of economic ideologies with academic interest. Municipal election together with the global situation seem to have surfaced primitive reaction at both extremes. I refuse to believe this is the crisis of capitalism itself, cause I cannot think of a viable alternative. There is a demand for socially and environmentally responsible capitalism surfacing stronger than ever. Demands on policy making are urging. As long as democracy prevails, policy-makers have power and they have to use it responsibly.

Aikuisten satutunti

Lukiessani lapsilleni iltasatua tulee usein hyvä mieli. Modernit satukirjat Tarinatiikerit, Tatut ja Patut ja Herra Hakkaraisen seikkailut ovat iloista luettavaa. Kirjoittajat ja kuvittajat ovat panneet paristaan ja luovuus suorastaan virtaa kirjojen sivuilta. Miksi aikuisten elämän pitäisi olla tappavan tylsää? Miksi emme osaa kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä kuten lapset? Jotkut onneksi osaavat. Saavat sitten vain änkyrän tai kylähullun maineen. Ei se mitään. Jonkun on pakko kysyä ne kysymykset, joita muut eivät osaa tai kehtaa kysyä. Itsensä on laitettava likoon muutoksen aikaansaamiseksi. Muutos ei ole aina parempaan. Mutta saattaisi usein olla, jos uskaltaisimme kysyä “Miksi näin?”.

Kristityn vastuu luomakunnasta

Mielipidekirjoitus on julkaistu viikolla 41 Sana ja Uusi Tie – lehdissä

“Viime viikkoina on uutisoitu Turussa hiljattain pidetystä kristillisestä ekoseminaarista, jonka järjesti Suomen A Rocha -yhdistys. Haluaisin nostaa esille erään mm. kristillisdemokraattisessa viikkolehdessä uutisoidun näkökohdan. Englantilainen puhujavieras pastori Dave Bookless korosti, että kristityt otetaan vakavasti kun nämä toimivat tosissaan luonnon asialla. Olen tästä asiasta täysin samaa mieltä ja minulla on myös omakohtaista kokemusta. Lähtökohtaisesti kristilliseen uskoon varauksellisesti suhtautuvan ihmisen suhtautuminen kristittyyn henkilöön on muuttunut keskustelun kuluessa kun ensin olemme jo tovin parantaneet maailmaa ja vasta sitten on ilmennyt, että olen tunnustava kristitty. Mielestäni kristityllä on erityinen syy toimia ympäristön hyvinvoinnin kannalta vastuullisesti myös kahdesta muusta syystä.

Ensiksikin, luomakunta on Jumalalle arvokas. Kertoohan nimi “luomakunta” ja “Luoja” jo jotain erityisestä suhteesta. Jumala on luonut kaiken ja asettanut ihmisen vastuuseen teoistaan suhteessa luontoon. Ei ole viljelemistä ilman varjelemista. Arvostus ja vastuullisuus luontoa kohtaan ei ole ihmisiltä pois vaan palvelee hänenkin etuaan. Toiseksi, ympäristön kannalta vahingollinen toiminta on usein ahnetta ja lyhytnäköistä myös muulta kannalta. Oman hyödyn tavoitteleminen toisten kustannuksella, ahneus ja mammonan palvonta on selkeästi kristillisen uskon vastaista toimintaa. Se uhkaa vahingoittaa hengellistä, henkistä ja fyysistä hyvinvointia. Kristityt ovat liian usein leimanneet ympäristöaatteen joidenkin muiden (ja ettei peräti lähinnä ei-kristillisten piirien) hankkeeksi. Juureva perinteinen uskontulkinta ei ole ristiriitainen ympäristön kannalta vastuullisen toiminnan kanssa. Toisaalta olemme ehkä liiaksi antaneet myös vallitsevien materialististen arvojen vaikuttaa myös omassa elämässämme. Vielä on kuitenkin mahdollisuus valita toisin. Kestävän kehityksen edistäminen kestävältä arvopohjalta on nähdäkseni kristityn etuoikeus ja velvollisuus.”

Laura Peuhkuri, Helsinki

Porkkanamafian ensimmäinen isku

Juttutupa keräsi tempauksella reilusti yli 3000 euroa, mutta toteutus jätti monien mielestä toivomisen varaa muutamassa suhteessa. Parista asiasta olen samaa mieltä 1) porkkanamafia puolueettomana organisaationa olisi ehkä voinut valita jonkun vähemmän aatteellisesti leimaantuneen kohteen 2) maailman parantaminen kaljan juonnilla?? – vain siinä tapauksessa ettei hyvä asia ja mukava seura houkuttanut ottamaan paria ylimääräistä. Niin kauan kuin porkkanamafia levittää positiivisen huomion ilosanomaa sisäisesti vastuullisille toimijoille, antaa palaa. Kaupallisuudesta moralisointi on ehkä hieman kaukaa haettua. Ympäristön kannalta paras kuluttaminen on tietenkin kuluttamatta jättäminen, mutta esimerkiksi syödä pitää kuitenkin ja silloin…

Tutustu myös kuntavaalisivustooni osoitteessa www.peuhkuri.fi

Ei koskaan enää, Anne

Ei koskaan enää. Tämä on ensimmäinen ajatus kun tutustuu lähemmin juutalaisten joukkotuhoon. Vierailin viikonloppuna Amsterdamissa, jossa Anne Frankin perhe piileskeli 1942 lähtien kahden vuoden ajan ja jossa hän kirjoitti kuuluisaa päiväkirjaansa. Anne Frank oli vain yksi miljoonasta, mutta hän antaa tapahtumalle tärkeät kasvot. Järkyttävintä on se, ettei mikään takaa sitä, etteikö kansanmurha voisi toistua. Ja se toistuu pienemmässä mittakaavassa, ympäri maailman. Liikuttavimpia hetkiä museossa oli katsoa video 1960-luvulta, jossa keskitysleiriltä selviytynyt isä Otto Frank kertoi päiväkirjasta. Hän sanoi, että välit tyttäreen olivat läheiset. Silti hän oli yllättynyt päiväkirjan sisältämistä syvällisistä pohdinnoista ja arveli, ettei moni muukaan vanhempi oikeasti tunne lastaan.

Rakkauden vastakohta ei ole sanonnan mukaan ole viha vaan välinpitämättömyys. Se tosiaan on. Siihen meillä ei ole varaa.

Anne Frankin nimeä kantava säätiö ylläpitää museota mutta myös järjestää koulutusta, jotta toteutuisi “ei koskaan enää” www.annefrank.org

Jylhien järvien loiskintaa

Aamun uutispommeja oli ehdotus Suomen Ympäristökeskuksen siirtämisestä Kainuuseen. Kieltämättä ensimmäinen ajatus oli, että nyt tehdään taas väkisin ns. aluepolitiikkaa. Usean sadan ympäristöasiantuntijan siirtämisessä satojen kilometrien päähän sisämaahan kun ei juuri ollut päätä eikä häntää. Onneksi ympäristöministeri korjasi tuoreeltaan, että ympäristöhallinto on jo nykyisellään hyvin hajautettua. Väkiluvun suhteessa jopa maakuntien eduksi. Tärkeää on myös huomioida siirtämisen ympäristö- ja sosiaaliset vaikutukset. Kotimaan lentojen lisääntyminen ja mahdollisesti kakkoskodin perustaminen Kainuuseen tuskin ovat niitä asioita, joihin ehdotuksella oltaisiin tietoisesti pyritty.

Tutustu myös vaalisivustooni osoitteessa www.peuhkuri.fi

Rajanvetoa ahneuden ja kohtuuden välillä

Jälleen tänään uutisoitu WinCapita-sijoituskerhon tapaus perustuu suurelta osin ihmisessä asuvan ahneuden hyödyntämiseen. Nähdäkseni ympäristöä riistävä taloudenpito perustuu samaan ahneuden valintaan kohtuuden kustannuksella. Ahneus saa valtaa, kunnes siitä koituu kustannuksia. Laskuja, joita emme näe ei ole meille olemassa. Jos näkisimme esimerkiksi ostamiemme tuotteiden todellisen hinnan, johon olisi laskettu mukaan tuotantoon mahdollisesti liittyvä saastuttaminen ja inhimillinen kärsimys, valitsisimme ehkä toisin. Halpa tuote ei olisi enää halpa, koska “muut kustannukset” olisi muutettu rahaksi. Ympäristölle ja hyvinvoinnille koituvat kustannukset pitäisi saada näkyviksi, jotta ihmiset voisivat tehdä avoimuuteen perustuvia päätöksiä. Tämä myös söisi vastuuttoman liiketoiminnan kannattavuutta. Kaikkea ei kuitenkaan voi, eikä pidä, muuttaa rahaksi. On olemassa arvoja kuten ihmisarvo, joille ei ole laskettavissa hintaa. Toisaalta on myös taivuttava siihen, että joskus kestävien arvojen mukaiset ratkaisut maksavat enemmän. Ne on silti tehtävä. Eräs keskeisimmistä kysymyksistä arjessa on mikä on oikein ja kohtuullista. Kollektiivisen ahneuden kanssa pitää olla tarkkana. Se voi viedä perikatoon, siinä missä yksityinenkin.

Tutustu myös vaalisivustooni osoitteessa www.peuhkuri.fi