Eppu Normaali osui naulan kantaan vuonna 1980 Suomi-ilmiöllä. En tiedä, ovatko ennen saaneet tästä kiitosta kristillisdemokraatilta, mutta nyt saavat – ainakin yhdeltä.

Olen useaan otteeseen tänä kesänä miettinyt tuota yhtä ja samaa. Sanojen mahtia ja neroutta kun kyseisen biisin kantava ajatus on sovellettavissa niin moneen asiaan. Silloin – ja nyt – ydinvoimaan. Ilmastonmuutokseen, vallan väärinkäyttöön, talouskriisiin. Ei meillä tällaista voi tapahtua. Miksei myös Suomen kristillisdemokraattisen puolueen kehittämiseen?

Se on vaarallinen ajatus, että mokat tehdään aina jossain muualla. Tehdään muutos ja aloitetaan se itsestämme! Entä jos se olenkin minä, joka olen positiivisen kehityksen jarruna? Minun vastuulliseni jää esittää aito poliittinen vaihtoehto. Kyllä ihmiset osaavat itse päättää, ketä ja mitä haluavat seurata. Yhden ainoan totuuden varjolla on historiassa tehty monta virhettä.

Kyllä me saamme perustaa politiikamme kristilliselle vakaumukselle, vaikka helsinkiläinen paikallislehtemme mitä väittäisi. Kuten toinen varapuheenjohtajamme Sari Palm blogissaan totesi, ei minun tarvitse joka mutkassa sitä vakaumustani toitottaa. Se tuntee läpi väkisin, enkä voi koskaan kaikkia miellyttää. Rehelliselle poliitikolle löytyy kunnioitusta yli puoluerajojen.

Olemme aidosti aatteellinen puolue. Perusta on kunnossa. Kun seisomme rintamassa, meitä on vaikeampi sivuuttaa. Tämä kansa ansaitsee tarjoamamme vaihtoehdon. Se ei pelaa, joka pelkää. Eräs nuori kiihkoilija (oikeasti ollaan kavereita, kyllä Simon tämän kestää) totesi: Jos 30% kansasta äänestää meitä, voimme hyväksyä sen, että 70% on ja tulee olemaan eri mieltä kanssamme. Tätä on politiikka moniarvoisessa Suomessa.

Onnea uudelle puheenjohtajistolle, muille vastuunkantajille, ja kentälle: muistakaa, he palvelevat meitä!

Kääntöpuolena parinkymmenen ihmisen työt loppuvat Vancouverissa. Pointtina kuitenkin se, että on jotain liikettä Suomen suuntaan. Pieni toivonpilkahdus siis, eikä alakaan ole varsinainen yllätys. Miljoonien eurojen kysymys on se, millä kaikella me tulevaisuudessa maan elätämme? Ajatuksia?

Kävimme eilen lasten kanssa tutustumassa paikalliseen lähiömme päiväkotiin.  Lapsia on yhteensä satakunta jaettuna neljään päiväkotiryhmään ja osa käy kaupungin päiväkerhoa.  Jokaisella ryhmällä on oma nimi, identiteetti ja oma siipi rakennuksessa.

Viime viikolla kerrottiin, että toisaalla Suomessa on keksitty hakea säästöjä päiväkotien ryhmäkokoja rukkaamalla. Tässähän ei ole sinänsä ole mitään uutta tilanteessa, jossa sijaisten palkkaaminen on laitettu katkolle. Ratkaisuna tilanteeseen on esitetty ryhmätöntä päiväkotitoimintaa eli jopa 100 lasta samassa ”ryhmässä”. Lapset leikkivät sitten tilanteen mukaan muodostuvissa pienryhmissä, jolloin henkilökuntaa voidaan hyödyntää joustavammin. Luojan kiitos Helsingissä meneillään olevan valtuustokauden strategiaan on linjattu, että päiväkotien ryhmäkokoja pyritään pienentämään. Nähtäväksi jää miten tavoite tässä talouskurimuksessa onnistuu, mutta ainakin periaatteellinen suunta on mielestäni oikea. Uutisoidusta päiväkotimallista tulee lähinnä mieleen, että eikö lasten asioista päättäviltä aikuisilta vaadita alkeellisintakaan ymmärrystä kehityspsykologiasta jos terveen järjen käyttöä ei voida vaatia? Pitäisi olla päivänselvää, että varhaiskasvatuksessa olennaista on lapsen kehitysasteen mukainen hoito ja pysyvän aikuissuhteen merkitys on pienimmillä ensisijainen. Jos toisaalla pohditaan, että luokaton lukio ja alati vaihtuvat vertaisryhmät vaikeuttavat aikuisuuden kynnyksellä olevien nuorten elämää, miten voidaan edes kuvitella vastaavaa järjestelyä perheen pienimille?

Turvallisen lapsuuden suojelu on yhteiskuntamme tärkeimpiä tehtäviä, tästä harva on eri mieltä.

Aamusella silmiini sattui Hesarin mielipideosastosta 11-vuotiaan helsinkiläisen kirjoitus,  joka oli otsikoitu “Helsingin lapsilta viedään metsät”. Hän poti tuskaa siitä, että koulun viereinen metsä oli siivottu tuloksena tytön sanoin “tylsä, läpinäkyvä pläntti”.  Samaisilla sivuilla on keskusteltu hiljattain muutenkin aiheesta ja aiheen liepeiltä mm. http://kaupunkimetsa.blogspot.com/. Lisäksi viime viikolla julkaistun tutkimuksen mukaan ihmiset rentoutuvat paremmin metsässä kuin puistossa http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Mets%C3%A4+virkist%C3%A4%C3%A4+ihmist%C3%A4+tehokkaammin+kuin+puisto/1135246230016. Hieman resuisemmat ja luonnontilaisemmat metsät ja metsiköt ilmentävät jotain primitiivisempää luonnonläheisyyttä, joka puistoista puuttuu. Mikä on sitten se ns. kaupunkimetsä? Kokemukseni mukaan metsänhoitajan silmään hoidettu metsä – talousmetsäkin siis – näyttää kauniilta ja harmoniselta sellaiseen verrattuna, missä lojuu kaatuneita ja sammaltuneita puunrunkoja. Mikäli muistan oikein omasta lapsuudestani erityisesti sellaiset metsiköt, jotka näyttivät tiheiltä pusikoilta olivat erityisen kiehtovia piilo- ja leikkipaikkoja.

Luulenpa, että Tuuli Kuusisto on esittänyt mielipidekirjoituksessaan kiperän kysymyksen lausuessaan: “Eivätkö arkkitehdit näe metsää puiden läpi?”.  Aina välillä esiintyy sellaisia äänenpainoja, että miten tänne pääkaupunkiseudulle aina vaan tuppaa lisää väkeä. Tekisi mieli sanoa, että vielä ei meitä ole juuri edes ruuhkaksi asti. Vielä ilmasta käsin Helsingin seutu muistuttaa metsikköä, jossa on asuntoalueita laikuittain siellä täällä. Kaupungistumisen edelleen jatkuessa arvelen, että ensi vuosikymmenen kunnallispolitiikassa kaupungin ja metsäluonnon suhteesta tullaan keskustelemaan entistä kiihkeämmin.

Osallistuin tänään Kiinteistöviraston koulutuspäivään, mikä olikin sangen kiintoisaa. Tietoa ja kasvoja tuli paljon. Helsingissä on lähivuosina suunnitteilla ja toteutumassa suuria hankkeita uusilla alueilla. Tämä tekee työstämme lautakunnassa haastavaa ja mielenkiintoista. Kokeneilla konkareilla on perspektiiviä pidemmältä ajalta. Minulla on muistoni mummon kertomuksista niiltä ajoilta kun Helsinki oli vielä metropolina alkutekijöissään. Vuosien varrella kaduntallaajana kerätystä paikallistuntemuksesta ei liene haittaa kun tutkailemme pöydällä olevia asioita.  Olen kiinnostunut varsinkin siitä, miten rakennettu ympäristö voi toimia alustana ihmisten arjen sujumiselle ja Helsingin houkuttelevuuden lisäämiselle niin uusien asukkaiden kuin elinkeinoelämänkin kannalta.

This was my original motivation for studying Economics in the radical period of young idealism. I am still idealistic but not without realism. The currently ongoing crisis of capital markets is having its spillovers in real economy. And I’m afraid we have seen only the start of it yet. However, I follow the dialogue of economic ideologies with academic interest. Municipal election together with the global situation seem to have surfaced primitive reaction at both extremes. I refuse to believe this is the crisis of capitalism itself, cause I cannot think of a viable alternative. There is a demand for socially and environmentally responsible capitalism surfacing stronger than ever. Demands on policy making are urging. As long as democracy prevails, policy-makers have power and they have to use it responsibly.

Lukiessani lapsilleni iltasatua tulee usein hyvä mieli. Modernit satukirjat Tarinatiikerit, Tatut ja Patut ja Herra Hakkaraisen seikkailut ovat iloista luettavaa. Kirjoittajat ja kuvittajat ovat panneet paristaan ja luovuus suorastaan virtaa kirjojen sivuilta. Miksi aikuisten elämän pitäisi olla tappavan tylsää? Miksi emme osaa kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä kuten lapset? Jotkut onneksi osaavat. Saavat sitten vain änkyrän tai kylähullun maineen. Ei se mitään. Jonkun on pakko kysyä ne kysymykset, joita muut eivät osaa tai kehtaa kysyä. Itsensä on laitettava likoon muutoksen aikaansaamiseksi. Muutos ei ole aina parempaan. Mutta saattaisi usein olla, jos uskaltaisimme kysyä “Miksi näin?”.

Mielipidekirjoitus on julkaistu viikolla 41 Sana ja Uusi Tie – lehdissä

“Viime viikkoina on uutisoitu Turussa hiljattain pidetystä kristillisestä ekoseminaarista, jonka järjesti Suomen A Rocha -yhdistys. Haluaisin nostaa esille erään mm. kristillisdemokraattisessa viikkolehdessä uutisoidun näkökohdan. Englantilainen puhujavieras pastori Dave Bookless korosti, että kristityt otetaan vakavasti kun nämä toimivat tosissaan luonnon asialla. Olen tästä asiasta täysin samaa mieltä ja minulla on myös omakohtaista kokemusta. Lähtökohtaisesti kristilliseen uskoon varauksellisesti suhtautuvan ihmisen suhtautuminen kristittyyn henkilöön on muuttunut keskustelun kuluessa kun ensin olemme jo tovin parantaneet maailmaa ja vasta sitten on ilmennyt, että olen tunnustava kristitty. Mielestäni kristityllä on erityinen syy toimia ympäristön hyvinvoinnin kannalta vastuullisesti myös kahdesta muusta syystä.

Ensiksikin, luomakunta on Jumalalle arvokas. Kertoohan nimi “luomakunta” ja “Luoja” jo jotain erityisestä suhteesta. Jumala on luonut kaiken ja asettanut ihmisen vastuuseen teoistaan suhteessa luontoon. Ei ole viljelemistä ilman varjelemista. Arvostus ja vastuullisuus luontoa kohtaan ei ole ihmisiltä pois vaan palvelee hänenkin etuaan. Toiseksi, ympäristön kannalta vahingollinen toiminta on usein ahnetta ja lyhytnäköistä myös muulta kannalta. Oman hyödyn tavoitteleminen toisten kustannuksella, ahneus ja mammonan palvonta on selkeästi kristillisen uskon vastaista toimintaa. Se uhkaa vahingoittaa hengellistä, henkistä ja fyysistä hyvinvointia. Kristityt ovat liian usein leimanneet ympäristöaatteen joidenkin muiden (ja ettei peräti lähinnä ei-kristillisten piirien) hankkeeksi. Juureva perinteinen uskontulkinta ei ole ristiriitainen ympäristön kannalta vastuullisen toiminnan kanssa. Toisaalta olemme ehkä liiaksi antaneet myös vallitsevien materialististen arvojen vaikuttaa myös omassa elämässämme. Vielä on kuitenkin mahdollisuus valita toisin. Kestävän kehityksen edistäminen kestävältä arvopohjalta on nähdäkseni kristityn etuoikeus ja velvollisuus.”

Laura Peuhkuri, Helsinki

Juttutupa keräsi tempauksella reilusti yli 3000 euroa, mutta toteutus jätti monien mielestä toivomisen varaa muutamassa suhteessa. Parista asiasta olen samaa mieltä 1) porkkanamafia puolueettomana organisaationa olisi ehkä voinut valita jonkun vähemmän aatteellisesti leimaantuneen kohteen 2) maailman parantaminen kaljan juonnilla?? – vain siinä tapauksessa ettei hyvä asia ja mukava seura houkuttanut ottamaan paria ylimääräistä. Niin kauan kuin porkkanamafia levittää positiivisen huomion ilosanomaa sisäisesti vastuullisille toimijoille, antaa palaa. Kaupallisuudesta moralisointi on ehkä hieman kaukaa haettua. Ympäristön kannalta paras kuluttaminen on tietenkin kuluttamatta jättäminen, mutta esimerkiksi syödä pitää kuitenkin ja silloin…

Tutustu myös kuntavaalisivustooni osoitteessa www.peuhkuri.fi

Ei koskaan enää. Tämä on ensimmäinen ajatus kun tutustuu lähemmin juutalaisten joukkotuhoon. Vierailin viikonloppuna Amsterdamissa, jossa Anne Frankin perhe piileskeli 1942 lähtien kahden vuoden ajan ja jossa hän kirjoitti kuuluisaa päiväkirjaansa. Anne Frank oli vain yksi miljoonasta, mutta hän antaa tapahtumalle tärkeät kasvot. Järkyttävintä on se, ettei mikään takaa sitä, etteikö kansanmurha voisi toistua. Ja se toistuu pienemmässä mittakaavassa, ympäri maailman. Liikuttavimpia hetkiä museossa oli katsoa video 1960-luvulta, jossa keskitysleiriltä selviytynyt isä Otto Frank kertoi päiväkirjasta. Hän sanoi, että välit tyttäreen olivat läheiset. Silti hän oli yllättynyt päiväkirjan sisältämistä syvällisistä pohdinnoista ja arveli, ettei moni muukaan vanhempi oikeasti tunne lastaan.

Rakkauden vastakohta ei ole sanonnan mukaan ole viha vaan välinpitämättömyys. Se tosiaan on. Siihen meillä ei ole varaa.

Anne Frankin nimeä kantava säätiö ylläpitää museota mutta myös järjestää koulutusta, jotta toteutuisi “ei koskaan enää” www.annefrank.org